Ihminen puolustautuu mitä ihmeellisimmin keinoin. Väsyneenä ja kännykkä korvalla aioin surmata tiukkaperseisen ammattilaispyöräilijän näköisen miehen,  ajamalla täysin varomattomasti risteykseen, ilmeisesti pyörätiekin oli alla. Silti, syyllisyyteni tiedostaen ja häpeää sivuten vilkutin viattomana "vittuperkelettä" huutavalle,  keskisormenkin omistavalle miehelle.

Ajoin autollani risteykseen odottelemaan valon vaihtumista vihreäksi, miehen jalat eivät olleet poikki ja hipaisuakaan ei ollut tapahtunut. Noin kolmikymppinen fillaristi ajoi kuitenkin viereeni, hakkasi ikkunaan vihaisen oloisena. Oranssit,  uimalasin näköiset hyttysen ja tuulenpitävät tappajasilmälasit olivat huurussa ja  miehen suu  kireänä kuin häpyhuuli viimeisessä synnytysponnistuksessa. Sitten hän kommentoi; ensin puhelintani, sitten ajamistani. Sitten hän teki virheen, huusi minua tulemaan ulos autosta, huusi toisenkin kerran ja kolmannen. Punaisten valojen jo vaihduttua vihreäksi kokosin itseni. Katsoin tiukasti huutavaa ja raivoavaa miestä  " Uhkailetko minua?". Mies huusi uudelleen että " Ulos autosta!" Samalla otin kännykkäni, painoin hätänumeron( !? ) ja kerroin pyöräilijän uhkailevan autoilevaa naista, nimittelevän siis asiattomasti ja uhkailevan sekä käyttäytyvän pelottavalla tavalla. Pari sekuntia ja mies peppuineen oli tehnyt täyskäännöksen. Rääyin ja kimitin perään että poliisit tulevat ihan pian perääsi, polje, polje, poika polje. Laitoin radion kovemmalle , ajoin töihin ja toimeen. Se siitä.

Illalla ystävätär soitti ja ihmetteli mitä höpöttelin aiemmin päivällä  puhelimeen jostakusta uhkailevasta pyöräilijästä. Siinä sitten yhdessä totesimme että pelastuminen oli kertakaikkiaan upea asia ja että varmaan on ollut huono päivä pyöräilijällä kun ajeli miten sattuu, ehkä vaimo oli pakottanut lenkille kun persepuoli ei ollut aivan tarpeeksi tiukka, sitäpaitsi miehellä oli voinut edellisiltana mennä pitkäksi ja promillejakin oli veressä , ehkä kulkuneuvokin oli katsastamaton.

Ei hävettänyt, mutta nyt olikin kyse pelastumisesta.